Lenkkimakkara, Suomen kansallisvihannes

Olin eilen pilkillä ystäväni Tommin kanssa. Pakkasta oli viisi astetta, eli pilkkikeli oli ihan mukava. Rannassa kaislat pistivät keltaisina esiin hangesta. Kairasimme reiät ja pilkimme sen parikymmentä minuuttia, joka nyt kuuluu asiaan. Sitten totesimme, että oli aika tehdä tulet. Sitä vartenhan retkelle oli oikeastaan lähdettykin. Loppupäivän istuimme tulen ääressä ja juttelimme niitä näitä.

Nuotion teimme rantaan kaatuneen puun tyvelle. Minne ja milloin tahansa lähdemmekin, päivän kohokohta on aina nuotio. Syksyinen sieniretki tai keskitalven pilkkireissu on paljon parempi, kun saa istua ison nuotion ääressä. Pidän nuotiossa kaikesta: savun hajusta, pimeälle taivaalle nousevista kipinöistä, tulen rätinästä ja ennen kaikkea lämmöstä. Istuimme tulilla pimeän tuloon asti.

Onni löytyy joskus pienistä asioista, ja niin on ruoankin laita. Oikeassa paikassa, nälkäisenä ja hyvien ystävien seurassa vaatimatonkin ruoka maistuu herkulta (tai menee ainakin alas). En oikein osaa kuvitella retkeä, jolla ei olisi repussa lenkkimakkarapakettia.

Lenkkimakkara on suomalainen erikoisuus, halpa ja ylisuureksi kasvanut nakki, joka muistuttaa koostumukseltaan lauantaimakkaraa. Se myydään hevosenkengän muotoon taivutettuna, ja siitä tulee nimi lenkki. Hienoa ruokaa se ei ole, mutta sitä syövät kaikki ikään, sukupuoleen ja tulotasoon katsomatta. Parhaimmillaan se on avotulella paistettuna, nuotiolla tai kotona takassa saunan jälkeen, ja siksi sitä sanotaan myös saunamakkaraksi. Saunassa sen voi kääriä folioon ja nostaa kiukaan kiville, ja arkena siitä tehdään uunimakkaraa tai makkarakeittoa. Jotkut sanovat, ettei Suomea voi tuntea, ellei ole maistanut lenkkimakkaraa. Monelle se tuo mieleen hyvät ateriat, yhdessäolon, arjen ja joutilaat hetket.

Kun Suomi liittyi Euroopan unioniin vuonna 1995, rakas lenkkimakkaramme joutui EU-byrokraattien hampaisiin. Makkaroissa on lihaa vain noin 40 prosenttia, ja loppu on jauhoa ja ties mitä (en halua edes tietää). Niinpä ne luokiteltiin virallisesti leipomotuotteiksi. Isoille valmistajille se oli aika noloa. Tarina saattaa hyvinkin olla pelkkä kaupunkilegenda. Totta on silti se, että makkarat tehdään enimmäkseen täyteaineista eikä kunnon lihasta.

Eilinenkään pilkkiretki ei tehnyt poikkeusta. Heti kun nuotio oli saatu palamaan, panimme makkarat tikun nokkaan ja ryhdyimme paistamaan. Paras makkara tulee hiilloksella, kun puut ovat ehtineet palaa hehkuviksi hiiliksi, mutta sen odottamiseen tarvittaisiin buddhalaismunkin kärsivällisyys. Me olimme tapamme mukaan nälkäisiä, kylmissämme ja kärsimättömiä, joten käristimme makkarat suoraan liekeissä. Kuori nousi rakkuloille ja halkeili. Reilusti sinappia päälle, ja tulikuuma lenkkimakkara maistui silti taivaalliselta.

Madetta emme muuten saaneet yhtäkään, mutta väliäkö tuolla. Madehan liikkuu enimmäkseen öisin, joten päiväsaikaan sitä oli oikeastaan turha odottaakaan. Varmin kalapaikka on joka tapauksessa lähimarketti.