Kaakkois-Aasiassa matkustaessani olen monesti enemmän tai vähemmän tietoisesti pannut merkille ison ja piikikkään hedelmän, mutta syystä tai toisesta siihen tutustuminen on aina päässyt jäämään väliin. Jossain vaiheessa kuulin, että hedelmän nimi on durian ja että kuvottavan hajun takia sitä ei saa tuoda moniin hotelleihin eikä julkisiin kulkuneuvoihin. Singaporen metrossa durianilla on oma kieltokylttinsäkin. Kotiseuduillaan sitä sanotaan silti hedelmien kuninkaaksi. Kuvan tuoreista durianeista nappasin Taiwanin Taipeissa, missä niitä myytiin pahvilaatikosta kadun varressa.
Kypsä durian on noin jalkapallon kokoinen, 1-5 kilon piikkipallo, jonka paksun kuoren suojissa on vaniljakastikemaista hedelmälihaa sekä joukko avokadon siemenen näköisiä ja kokoisia siemeniä. Durianin avaaminen onkin kinkkisempi juttu. Toiset käyttävät siihen raakaa voimaa, mutta ajan mittaan kuori halkeaa itsestäänkin. Aasiassa durianit myydään usein kojuista katujen varsilta (kenties ominaislöyhkänsä vuoksi?), ja kauppiaat avaavat hedelmän pyydettäessä valmiiksi.
Jokin aika sitten panin merkille, että Hakaniemen Vii Voanin pakastealtaassa oli laatikollinen kokonaisia durianeja. Eilen kävin kaupassa keittoaineksia hakemassa, ja lempikauppani valikoimia taas kahlatessani nuo herkullisen näköiset hedelmät sattuivat uudestaan silmään. Tiedustelin kassalta niiden hintaa. Kilo maksoi neljä euroa, ja laatikon durianit painoivat kukin yli kolme kiloa. Toistakymmentä euroa maksavaan hedelmään investoiminen pisti jo arveluttamaan, kun en edes tiennyt, pidänkö durianista. Kauppias ehdotti heti vaihtoehdoksi valmiiksi kuorittua, pakastettua hedelmälihaa. Kun 450 gramman paketti maksoi vain neljä euroa, ostopäätös oli helppo tehdä. Paketin kannessa luki Frozen Monthong Durian, ja alkuperämaa oli Thaimaa. Pieni googletus kertoi, että monthong on Thaimaan yleisin vientilajike ja että nimi tarkoittaa kultaista tyynyä.

Annoin paketin sulaa pöydällä pari tuntia ja avasin sen. Sisällä oli kaksi kalpeankeltaista möhkälettä, ja hetken jo luulin saaneeni norsun kivekset tai jotain vastaavaa, konsistenssi kun oli pehmeän kumimainen. Hedelmäliha tuntui vielä aavistuksen kohmeiselta, joten jatkoin tutkimuksia reilun tunnin kuluttua. Vasta silloin tajusin, että palat oli kääritty elmukelmuun, ja vasta kelmun poistettuani durian alkoi etäisesti muistuttaa syötävää tavaraa.

Kelmun poisto valitettavasti vain vahvisti jo ennestään pikanttia hajua, jota voisi luonnehtia alikulkutunnelin kusenkatkuksi. Ruokakriitikko Richard Sterlingin kuvaus "its odor is best described as pig-sh*t, turpentine and onions, garnished with a gym sock" liioittelee mielestäni hieman, mutta ymmärrän kyllä syyn hotellien duriankielteisyyteen.
Hedelmäliha on todella kuin vaniljakastiketta, ja ilman lusikkaa sitä on turha yrittää syödä. Luin, että luonnontutkija Alfred Russel Wallacekin vertasi duriania jo 1800-luvulla täyteläiseen, vahvasti mantelilla maustettuun vaniljakastikkeeseen. En osaa oikein kuvailla makua, sen verran erikoinen se on. Ei paha, mutta minun kirjoissani tästä hedelmästä ei kruunata kuningasta.


Vastaa