Vielä yhdet tien päälle

Palasimme juuri viikon automatkalta Suomen ympäri. Maitohorsma kukkii kaikkialla, ja maisemat ovat uskomattoman kauniita, joskin vähän toisteisia. Puuta riittää, puuta ja vielä lisää puuta, ja välissä on järviä ja taas järviä. Kolin laelta näkymä jatkuu samanlaisena silmänkantamattomiin.

Pohjoismaissa matkustamisen suurimpia haasteita on se, että useimmissa pikkupaikoissa ruokaa on tarjolla todella vähän, ja se vaihtelee ankeasta lohduttomaan. Aiemmilla automatkoilla ratkaisu on ollut halpa kannettava grilli takakontissa, ja sen ansiosta olemme syöneet ikimuistoisiakin aterioita. Tällä kertaa mieheni oli kuitenkin tarkka uudesta autostaan, eikä tuhkaa tai hiilenmuruja saanut leijailla lähimaillakaan. Lähdin siis matkaan ruoan suhteen aika matalin odotuksin ja mietin, voiko Suomessa matkustaa viikon turvautumatta kumpaankaan uusimmista kansallisruoistamme, pizzaan tai kebabiin.

Siihen nähden, ettemme oikeastaan suunnitelleet reissua ollenkaan, söimme yllättävän hyvin. Apuna olivat muutama Google-haku, paikallislehdet ja kyseleminen. Päällimmäinen vaikutelmani on, että pienemmissä paikoissa kannattaa etsiä käsiinsä ne taitavat naiset, jotka pyörittävät koulujen ja työpaikkojen joukkoruokailua. Isommissa kaupungeissa, kuten Kuopiossa, saimme kunnianhimoisemmista ravintoloista muutaman ihan kelvollisen, joskaan ei loistavan aterian. Keskimäärin ateria suomalaisessa ravintolassa maksaa hieman enemmän kuin mihin olen New Yorkissa tottunut, ja ruoka on usein vähän heikompaa, sillä suomalaiset asiakkaat eivät yleensä ole kovin vaativia. Laadukkaita raaka-aineita ja tuoretta kalaa oli yllättävän vaikea löytää (nigirit Oulussa omalla vastuulla). Liian moni hienosteleva paikka viimeistelee annoksensa yhä kummallisilla koristeilla. Mikä ihme siinä herneenversossa oikein on?

Joka tapauksessa on hyvä olla taas kotona. Mansikkakausi on melkein ohi, ja minun pitäisi keittää muutama nätti purkillinen hilloa ennen kuin on liian myöhäistä. Sitä ennen kuitenkin resepti, jonka olen tehnyt tänä kesänä lukemattomia kertoja. Luin muuten jostain, että daiquiri on saanut nimensä Santiago de Cuban lähellä olevasta rannasta ja kaivoskylästä, jossa amerikkalaiset kaivosinsinöörit kuulemma joivat sitä jo vuosisadan vaihteessa.

Kun daiquireja on tehnyt muutaman kerran, mittasuhteet oppii ja aineet voi kaataa mittaamatta. Muunnelmatkin ovat hauskoja. Nykyinen suosikkini syntyy yhtä suurista määristä jäitä ja pakastemansikoita, 2 ruokalusikallisesta sokeria, puolikkaan limetin mehusta ja 1/2-1 desilitrasta Bacardi Coco. (Tiedän, että kookoslikööri kuulostaa uskomattoman mauttomalta, mutta tumma rommi loppui, ja Tijuanasta ostamani tequila maistuu pizzamausteilta. Mansikka ja kookos sopivat kuitenkin jälkiruokadrinkissä mainiosti yhteen.)

Jos olet raskaana tai yhä odottelet maksansiirtoa, käy myös alkoholiton daiquiri. Rommin tilalle käy sitruuna-limettilimonadi, esimerkiksi Sprite tai 7Up. Ja kyllä, tämä on niitä harvoja reseptejä, joissa pakastemansikat ovat paljon parempia kuin tuoreet.