Turhuuksien rovio

Pääsiäisen kaloripommien jälkeen, ja minulla vielä niitä edeltäneen Toronton-viikonlopun colomban, pullan, mämmin ja quebeciläisen fudgen päälle, Riverside Viaductin varrella valtavan varastorakennuksen seinällä komeileva mainos tuntuu nyt erityisen osuvalta. Siinä tiukkoihin raidallisiin housuihin pakattu takamus kysyy varastovuokraamon puolesta: "Does my butt make this room look small?" Samaa mainosta on jaettu lehtisinä Riverside Driven autojen tuulilaseihinkin. Haluan jotain kevyempää. Haluan salaattia. Haluan myös jotain, mikä oikeasti maistuu joltakin.

Proust palasi nuoruuteensa kastaessaan madeleine-leivoksen lehmuksenkukkateehen. Vadelmavinegretti tekee minulle saman. Tämä juppinektari palauttaa 90-luvun alun mieleen kuin mikään muu. Luin jostain, että se oli 80-luvulla ranskalaisen nouvelle cuisinen ja sen aurinkoisemman kalifornialaisen serkun lempilapsi, ja hienostuneisuuden merkki se oli vielä minunkin aikanani. Elin silloin tiukalla budjetilla, olin juuri muuttanut ensimmäiseen omaan asuntooni ja yritin opetella laittamaan perinteisiä suomalaisia herkkuja. Alku oli kivikkoinen. Antti ei koskaan väsy muistuttamaan minua omaperäisestä silakkalaatikostani, jossa silakat uiskentelivat ruotoineen ja suolatta puoliraakojen perunaviipaleiden seassa rasvattomassa maidossa.

Melko pian huomasin, että brittiläisen House & Garden -lehden hienostelevat vanhat numerot olivat paljon helpompaa oppimateriaalia. Kohta söin lounaaksi viiriäisenmunia vihreän tagliatellen linnunpesissä, päivälliseksi marokkolaisia sahramintuoksuisia briouateja villiriisibiryanin ja porkkana-appelsiininkukkavesicoulisin kera, jälkiruoaksi tuulihattuja mango- ja pralinekreemillä ja välipalaksi balsamiviinietikalla maustettuihin pekonisuikaleisiin käärittyjä simpukoita 😉 En keksi näitä omasta päästäni. Löysin Helsingistä kokonaisen mapillisen ruokatahraisia lehtileikkeitä suoraan jakkupukujen, olkatoppausten ja peittävien mustien sukkahousujen aikakaudelta. Vähemmän överit ruoat ovat yhä ohjelmistossani, vaikka makuni on yleisesti ottaen kääntynyt paljon yksinkertaisempaan suuntaan.

Tässä joka tapauksessa se ruoka, joka toi kaikki nämä muistot mieleen. Minun lautasellani vinegretistä tuli paksu vaaleanpunainen lammikko, jossa parsat lepäsivät pinaatinlehtien seassa pekonisiivut päällimmäisinä.

Vadelmavinegretti sopii moneen salaattiin, ja tästäkin voi hyvin jättää pois pekonin ja kerman. Toinen ihana pinaattisalaatti syntyy saksanpähkinöistä, viipaloidusta Granny Smith -omenasta ja päärynästä ja ehkä muutamasta sinihomejuuston siivusta. Joka tapauksessa ateriaan kuuluu tietysti lasi chardonnayta ja Tom Wolfen esikoisromaani The Bonfire of the Vanities vuodelta 1987. Sen pörssimeklari pitää itseään maailmankaikkeuden herrana, kunnes ajaa väärästä liittymästä Bronxiin. Romaanin seuraksi käy vielä tämä retro New York Timesin ravintola-arvio.