Pitkä viikonloppu Torontossa

Sekoita yhtä suuret osat Itä-Saksaa ja Yhdysvaltoja, niin lopputulos saattaa muistuttaa Kanadaa. Ramppaan rajan yli lähinnä siksi, että Kanadassa on kuin kotonaan. Moni kanadalainen on pohjoismaisen vaalea ja ohuthiuksinen ja innostuu talviurheilusta, metsästyksestä, mäkäräisten piinaamista mökeistä ja muista perverssin tutuista harrastuksista.

Kanada on Suomen tapaan puolityhjä, sää on ankara ja valon ja pimeän vaihtelu rajua. Ankeat betonitalotkin näyttävät enemmän Pohjois-Euroopalta kuin mikään Yhdysvalloissa. Kanadalaiset puhuvat meidän tapaamme mielellään turvaverkkonsa rei'istä, mutta sietävät silti korkeaa verotusta ja uskovat jotenkin yleiseen terveydenhuoltoon ja sosiaalidemokratiaan.

Otokseni voi olla vino, mutta kaikki tapaamani kanadalaiset ovat olleet sanavalmiita, nokkelia ja ihanan vähäeleisiä tavalla, jota rajan eteläpuolelta on vaikea löytää, ja niin ystävällisiä, että tunnen olevani kuin kauan kadoksissa ollut sukulainen. Edistyksellinen maahanmuuttopolitiikka on tuottanut riemukkaan kirjavan väestön. Viime kesänä olimme Vancouverissa Kanadan päivänä ja katselimme, kuinka kaikentaustaiset ihmiset maalasivat tihkusateessa toistensa poskiin punaisia vaahteranlehtiä. Useimmat tuntemani kanadalaiset ovat ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajia.

Torontossa olin nyt kolmatta kertaa vähän yli vuoden sisällä. Kanadassa fuusioruoka ei ole ravintoloiden kikka. Ottawassa mieheni iäkkäät sukulaiset kattoivat kerran ikimuistoisen perheaterian, jossa oli sushia, hernekeittoa ja hummusta ruisleivällä. Nyt suomalaiset ystävämme ottivat meidät vastaan thairuoalla, kreikkalaisella leivällä, oliiveilla, tzatzikilla ja suomalaisilla suklailla, eli kulttuurimosaiikki oli pöydässä ihan konkreettisesti. Kukaan ei osannut sanoa, millaista tyypillinen kanadalainen ruoka on. Tuskin siellä eletään pelkällä poutinella ja beavertaileilla.

Viime syksynä istuin Torontossa hotellihuoneessa ja yritin epätoivoisesti saada töitä valmiiksi ajoissa. Ainoa hengähdystauko oli upea ja unohtumaton syyskuinen sunnuntai, jonka vietimme Ontariojärvellä vuokrapurjeveneessä, kun hollantilainen työtoverini sai meidät houkuteltua mukaan. Hän oli rahoittanut opiskelunsa kippaamalla huvijahteja Karibialla ja Välimerellä.

Nyt ehdin kierrellä Toronton etnisissä kaupunginosissa kuplateen ja korealaisen grilliruoan voimin. Ihastuimme Danforth Avenueen, sen kreikkalaisiin leipomoihin ja hyvin varustettuihin keittiökauppoihin. East Gerrard Streetin Chinatownissa ihmiset hamstrasivat tuoreita sinirapuja, me yritimme tulkita vietnamilaisia kylttejä ja haistelimme kiinalaisten apteekkien pistäviä tuoksuja. Tusina paikkaa jäi käymättä, muiden muassa kambodzalainen, joten tyydyimme herkulliseen portugalilaiseen ateriaan, jossa oli mustekalaa, bacalhauta ja upeaa rapeakuorista leipää. Sateen loppua juhlimme espressolla Caffe Diplomaticon terassilla, ja lopuksi haimme aamiaiseksi pääsiäiscolomban.

Tutkin mielelläni minkä tahansa kaupungin etnisiä kaupunginosia, mutta tuskin koskaan törmään sellaiseen, jossa oma taustani näkyisi. Thunder Bayn ja Sudburyn suomalaisasutuksista olen kuullut, mutta en ole käynyt niissä. Viime kesänä pikkuruinen Astoria Oregonissa oli iloinen yllätys. Lähempänä kotia Brooklynin Sunset Parkin Pikku-Suomi taas on ajan mittaan menettänyt suomalaisuutensa melkein kokonaan. Torontossa sen sijaan vilisee yhä suomalaisia, ja siellä on suomalainen ruokakauppa, leipomo, vanhainkoti ja kirkko. Viikonloppuna tutustuin siirtolaisyhteisöön vähän paremmin. Palmusunnuntain jumalanpalveluksen jälkeen Agricolan luterilaisen kirkon suomalais-kanadalaiset rouvat tarjosivat kotitekoista lihasoppaa, pullaa, karjalanpiirakoita ja mämmiä. Olin suomalaisen ruoan taivaassa.

(Olisi ihanaa jos jossakin täällä lähellä olisi kaupunginosa, josta voisi joskus käydä ostamassa tuoretta pullaa, vastaleivottua ruisleipää, HK:n lenkkiä ja maksamakkaraa, karjalanpiirakoita, ruishiutaleita, Fazerin sinistä ja viikon naistenlehdet - käyn aika tiuhaan Suomessa ja meillä käy jatkuvasti vieraita kotimaasta, joten kaikkea tuota periaatteessa saa, mutta se ei estä minua hetkellisesti kaipaamasta paria korttelia vaiteliaitten, haaleasilmäisten ja pystynenäisten tuulipukuihin, kävelysauvoihin ja salihousuihin sonnustautuneiden ihmisten ihan omaa kaupunginosaa. Torontossa itse asiassa näinkin supermarketin kassalla naisen, jolla oli vaaleat hiukset ja kirkkaansininen Suomi-pipo.)

Ennen lentokentälle lähtöä ostin pirullisen hyvää fudgea Quebecista ja sauvignon blancia Brittiläisestä Kolumbiasta. Olisinpa voinut jäädä pidemmäksi kiertämään Ontarion viinitiloja ja katsomaan telkkarista Canada's Worst Handymania. Olen yhä murtunut siitä, että missasin viime vuonna Canada's Worst Driverin.