Silmäkarkkia

Harlem gentrifioituu hurjaa vauhtia. Rikollisuus on vähentynyt, joten vanhat brownstone-talot menevät kaupaksi huutokaupan tahtiin (ensimmäinen, toinen, kolmas), ja rapistuneita varastorakennuksia muutetaan parhaillaan jupeille omistusasunnoiksi. Kehitys tuntuu niin väistämättömältä, että viime aikoina jopa korttelini granolaa rouskuttavat, Subarulla ajavat ja yhteiskunnallisesti valveutuneet asukasaktivistit näyttävät luopuneen mielenosoituksistaan gentrifikaatiota vastaan.

Länsi-125. kadulla on ollut noin vuoden verran Citarella. Teoriassa Citarella myy ruokaa, mutta oikeasti se on supermarkettien Vogue. Valikoima on aika suppea ja perustuu tiukasti ulkonäköön, eli vain kauniit pääsevät hyllylle. Jokainen tuote on täydellisen näköinen, kuin supermalli. Kauppa tuntuu palvelevan ihmisiä, jotka haluavat pitää kotonaan ruokaa esillä mutta eivät juuri välitä syömisen inhottavasta välttämättömyydestä. Harlemin Citarellaa ympäröivät liiketiloihin perustetut kirkot, santería-tarvikkeita myyvät botánicat, pikaruokaketjut ja kunnallisten vuokratalojen meri, mutta epäilenpä, ettei sisällä kelpaa maksuksi alueen tärkeä valuutta, ruokakupongit ja pienituloisten äitien ja lasten WIC-sekit.

Viikko-ostokseni teen yleensä muutaman korttelin päässä lännessä, Uptownin meluisassa, kaoottisessa ja sokkeloisessa Fairwayssa. Tänä viikonloppuna minut kuitenkin hurmasivat hetkeksi Citarellan riisuttu, sohomainen teollisuustyyli ja se, ettei siellä ollut tungosta. Tietenkään en löytänyt juuri mitään kauppalistaani raapustamista arkisista tarpeista, joten annoin heräteostoksille vapaat kädet. Berkeleyläisen Scharffen Bergerin kaakaojauhetta en voinut jättää hyllyyn, sillä sen 1930-luvun henkinen purkki on kerta kaikkiaan ihana. (Antti, pilaatko yhä keittiösi sisustuksen O'boy-purkilla?)

Uskomatonta kyllä, tammikuun Meksikon-matkallani en juonut kertaakaan kaakaota. (Kuinka tyhmä voi olla? Join sen sijaan paljon surkeaa teetä.) Pueblassa tosin salsoissakin oli usein suklaata. Tämän chilikaakaon aitoudesta en mene takuuseen, mutta ripaus chiliä antaa lastenjuomalle mukavan aikuisen särmän, ja yhdistelmä juontaa juurensa atsteekeille asti. Jos mieluummin valmistaa juomansa konkistadorien tapaan, tässä on historiallisempi ja työläämpi ohje.

Yhtä uskomatonta on, että sekä Antilla että minulla on puinen väline nimenomaan kaakaon vaahdottamiseen, molinillo. Ostimme ne viime kesän yhteisellä matkallamme East LA:n jättimäisestä meksikolaisesta supermarketista. Meksikolaiset ovat kuulemma vähintään yhtä tarkkoja kaakaonsa vaahdosta kuin italialaiset espresson cremasta. Luin, että molinillo saattaa olla vasta espanjalaisten tuliainen ja että sitä ennen vaahto saatiin aikaan kaatamalla juomaa korkealta astiasta toiseen.

Kaksi viikkoa sitten, kun olin vielä Suomessa, joku toi töihin Fazerin chilisuklaata. Chilin maku oli hienovarainen, tuskin huomattava vivahde eikä lainkaan räikeä, ja jäin heti koukkuun. Valitettavasti en löytänyt sitä sen jälkeen mistään, en edes lentokentän tax-freestä. Kertokaa, jos tiedätte, mistä sitä saa, niin pääsen pilaamaan laihdutukseni.