Äidin puolukka-porkkanapiirakka

Äitini leipoo pullaa ja piirakoita melkein joka viikonloppu, ja tämä puolukka-porkkanapiirakka kuuluu hänen vakiovalikoimaansa. Ja hyvää se onkin! Annakin kirjoitti täällä taannoin kasvaneensa pullantuoksuisessa kodissa, eikä hän yhtään liioitellut. Piirakan pohja tehdään samasta pullataikinasta kuin äidin kanelipullat. Se on kätevää, sillä yhdestä taikinasta saa kerralla monenlaisia leivonnaisia.

Puolukka-porkkana on vain yksi äidin monista piirakoista. Muita vakioita ovat omena (tuoreista omenoista tai omenasoseesta, vuodenajan mukaan), mustikka, pelkkä porkkana, porkkana-omena ja raparperi. Porkkana leivonnaisessa ei ole Suomessa mitenkään kummallista, tekeehän Fazerkin porkkanasämpylöitä. Kun tammikuussa kirjoitin amerikkalaisesta porkkanakakusta, jouduin myöntämään, että kakkuun porkkana tuo lähinnä väriä ja mehevyyttä eikä juuri lainkaan makua. Samalla opin, että keskiajalla porkkanalla makeutettiin leivonnaisia, kun muuta makeaa ei Euroopassa juuri ollut saatavilla. Tässä piirakassa porkkanaa oikeasti tarvitaan. Puolukka on tunnetusti kirpeä, ja tähän aikaan vuodesta se kaivetaan pakastimesta. Kirpeä puolukka ja makea porkkana sopivat yhteen kerta kaikkiaan hienosti, ja siksi piirakka on niin raikas. Se on myös mehevä ja kirkkaanpunaisena todella nätin näköinen. Hieno porkkanaraaste värjäytyy marjoista, eikä palasta enää erota, kumpi on kumpaa.

Pullapohja on paksu ja pehmeä, vähän niin kuin pannupizzassa. Se on makeaa pullaa eikä suolaista piirakkataikinaa, ja kardemumma maistuu siinä mukavasti. Voita pohjaan ei tule lainkaan, rasvaksi riittää puoli desiä rypsiöljyä. Piirakka paistetaan koko uunipellin kokoisena ja leikataan paloiksi, ja uunissa se on vain 17-20 minuuttia. Täytteeseen tulee kaksi ruokalusikallista perunajauhoja, ja käsittääkseni ne ovat siinä sitomassa marjoista ja sokerista irtoavaa mehua, jottei pohja vety.

Jos pohjataikinan tekee kaksinkertaisena, samalla syntyy pellillinen pullia. Suosittelen kaulimaan taikinan levyksi, voitelemaan sen margariinilla tai voilla ja ripottelemaan päälle reilusti sokeria ja kanelia. Sitten levy kääritään rullalle ja leikataan pullan kokoisiksi paloiksi. Lapsena söin näitä voilla ja kanelilla höystettyjä pullia mieluiten raakoina, jo ennen paistamista, ja yritin aina napata ainakin yhden, kun äidin silmä vältti. Minusta on valokuvakin, jossa nuolen kaksivuotiaana taikinaa sormistani jauhoisen pöydän ääressä vaaleanpunainen essu päällä, eli aloitin aikaisin. Jouluna käyn edelleen kaivelemassa kinkkua, kun se on vielä lämmin, ja oma taiteenlajinsa on hoitaa homma niin, ettei äiti huomaa jälkiä. Eipä silti, kyllä raa'at pullat maistuvat vieläkin...