Annan naama vääristynee inhoon jo pelkästä otsikon lukemisesta, mutta ostereita ei aina ole pakko ryystää raakoina kuorenpuolikkaista mausteisen kastikkeen kanssa. Siinä missä muutkin simpukat, osterit voi paistaa, keittää, marinoida, savustaa, grillata tai höyryttää. Kyllä minäkin syön raakoja ostereita, jos joku niitä tarjoaa, mutta en voi vilpittömästi väittää nauttivani erityisesti niiden suolaisen limaisesta konsistenssista. Söipä ostereita sitten raakoina tai kypsennettyinä, kannattaa pitää mielessä bostonilaisen kalaravintolaketjun Legal Sea Foodsin iskulause "If it isn't fresh, it isn't Legal!"

Kiersin Uutta-Seelantia vuokra-autolla ja ajoin sattumalta Ohiwa Oyster Farm -osterifarmin ohi Bay of Plentyn eli vapaasti käännettynä Runsauden lahden rannalla, lähellä Whakatanen pikkukaupunkia, jossa päädyin viettämään uudenvuodenaattoa. Farmi oli jäädä näkemättä, sillä maininta siitä osui silmiini vasta, kun olin ajanut viitisen kilometriä ohi ja pysähdyin lukemaan Lonely Planetia. Päivän ajourakka oli jo lopuillaan ja muutenkin oli sopivasti pikkunälkä, joten päätin tehdä u-käännöksen ja käydä katsastamassa tämänkin nähtävyyden.
Rannalla olevan myyntikojun tiskillä oli pitkä jono paikallisen näköisiä asiakkaita, mistä päättelin ruuan olevan hyvää. Vartin jonotuksen jälkeen pääsin tilaamaan tusinan ostereita, ja hetken odotettuani olin hieman hämilläni, kun käteeni ojennettiin lämmin, sanomalehtipaperiin kääritty nyytti. Luulin nimittäin tilanneeni raakoja ostereita, mutta koska en ollut eksplisiittisesti pyytänyt niitä raakoina, sain ne paikallisittain oletusarvoisesti leivitettyinä ja uppopaistettuina. Tyydyin kohtalooni, valitsin rannalta pöydän, käärin nyytin auki ja aloin hieman skeptisenä popsia osterinugetteja. Valkoisen käärepaperin alla oli paikallislehti, ja rasva oli ehtinyt läikittää paperin jo ennen kuin pääsin alkuun. Epäilys vaihtui silmänräpäyksessä ihastukseksi, kun mainion maukas, rasvainen leivitys ja sisältä merellisen suolaisena purskahtava osterinliha sekoittuivat suussa. Tusinan sijaan sain reilut parikymmentä osteria, ja pikkuvälipalasta tulikin täyttävä ateria.
Anna ei vieläkään liene vakuuttunut: jälkimmäinen kuva on vuoden takaiselta yhteiseltä matkaltamme Yhdysvaltain etelävaltioihin Louisianaan, Mississippiin ja Alabamaan. Ehdimme käydä New Orleansissa ennen kuin hirmumyrsky runteli kaupungin. Paikallinen erikoisuus on po'boy, usein merenelävillä täytetty leipä. Nimensä se sai vuonna 1929, kun New Orleansin raitiovaunutyöläiset olivat neljä kuukautta lakossa ja nämä "poor boys" saivat eräältä ravintoloitsijalta leipiä ilmaiseksi.
Halusimme Annan kanssa tietysti kumpikin kokeilla näitä hassun kuuloisia leipiä, ja tilasimme molemmat osteri-po'boyn. Saimme mitäänsanomatonta valkoista leipää, jonka välissä oli salaatinlehti, pari tomaatinviipaletta ja uppopaistamalla mauttomiksi korvennettuja ostereita. Ateria oli mieleenpainumaton pettymys, ja siksi Uuden-Seelannin lämmin yllätysnyytti aluksi säikäytti. Mutta toisin kuin louisianalaiset, nämä olivat herkullisia. Aikuisten oikeasti.




Vastaa